.

Arcon tahto on mennä kaikkiin paikkoihin, missä olemme joskus kyläilleet ihmisten luona, Mustiin ja mirriin tietysti, Purkutaidetaloon, Rintajoupin autokaupan parkkipaikalle (vain Arco tietää miksi), Keskusvaalilautakunnan pihaan (!?) ja eläinlääkäriin (jossa oli herkullinen nuolumatto). Jos koko perhe on mukana jumitus ei yleensä mene päälle. Myös sitä on enemmän jos, A on jotenkin väsynyt tai stressantunut, viime aikoina tosiaan ilmiö on ollut vähenemään päin.

.

.

.

TAHMELAN HUVILAN UTOPIAILTAMISSA OLI UTOPIA-PANEELI, AVOIN MIKKI, ZINEPAJA JA ARTISTEJA (ITE NÄIN VAIN ITE EEROLAN, JONKA KEIKKA BTW OLI ERINOMAINEN). KESÄLLÄ PRIDE-JATKO-HENGAUKSISSA OLI DANCEOKEA, TISKIJUKKA JA HENGAUSTA. SYSÄYS LÖYTYY FACEBOOKISTA, INSTASTA JA NIILLÄ ON OMAT SIVUT.

.

.

.

Sitten vähän selvemmin kerrottuna:

Seutu joka ei ole paikka – Kapitalismi ja metropoli

Vähän ennen kuolemaansa (-22) sarjakuvapiirtäjä Keijjo Ahlqvist kehotti minua useamman kerran lukemaan Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen ”Seutu joka ei ole paikka – Kapitalismi ja metropoli” -kirjan. Minun oli kuitenkin seurattava omaa koukeroista ja poukkoilevaa lukulistaani, enkä päässyt tähän käsiksi kuin vasta nyt.

Kirjoittajat kuvaavat tilanteen, jossa nyt elämme. Meidän yhteiskuntajärjestyksemme, kapitalismi, on luikerrellut päidemme sisään ja alistanut elämämme omalle logiikalleen. Kapitalismi on järjestelmä, jossa raha muuttuu tavaraksi, joka muuttuu suuremmaksi rahamääräksi. Fasismi maalailee konkreettisia viholliskuvia (Wahlroos, maahanmuuttajat), mutta me ymmärrämme, että me olemme itse usein pahimpia riistäjiämme. Oman elämämme mikroyrittäjyys meissä. Paavali kiteyttää tämän: ”emmehän me taistele ihmisiä vastaan, vaan henkivaltoja ja voimia vastaan”.

Metropoli ja aivot ovat molemmat ”seutu, joka ei ole paikka”. Kapitalistinen logiikka luo kaupunkitilaa, jossa ei ole mahdollisuutta vapaalle kohtaamiselle irrallaan lisäarvon tuottamisesta ja työkyvyn uusintamisesta. Kuitenkin me peilineuroneinemme haluamme yhdistää aivoverkostomme toisten aivojen verkostoihin. Me janoamme kohtaamisia ja näännymme ilman niitä. ”Me olemme yksi ruumis Kristuksessa, toistemme jäseniä”. Taas se Paavali.

Viren ja Vähämäki kirjoittavat monessa kohtaa aika ”hianosti” selvästä asiasta, toisaalta täydet lauseet ovat nautinnollisia. Vähän on myös semmoista nuorten terveiden uhoa, ”Kaljaa ja kamppailua”, mutta minusta se on aivan sympaattista. Taustalla he kyllä puhuvat oikeasta asiasta, hoivasta ja rakentamisesta.

Kirjoittajien neuvot tilanteeseemme ovat minusta varsin selväjärkisiä: usko, toiminta epävarmuudessa, yhteen liittyminen, uusien käsitteiden luominen, kyky laittaa ”minä” syrjään … He neuvovat suuntaamaan lakon sinne, missä se tekee kipeintä ja nimeävät logistiikan, ihmisten ja informaation kulun solmukohdat tehokkaiksi pisteiksi. Elokapinan nostattama raivo taitaa osoittaa, että he ovat oikeassa. He puhuvat myös laiskottelusta ja hiljaisesta lisäarvon tuotannossa hidastelusta. Kristityn tulee kieltäytyä huomisesta huolehtimisesta, se on kapitalistiselle logiikalle pahinta myrkkyä. Katsokaa taivaan lintuja!

Itse luin tätä myös paljolti sellaisen kulman läpi, että ovatko omat puuhani juuri nyt järkeviä paremman elämän tekemisen kannalta. Ainoa ”projekti”, jossa olen tosissani nyt mukana, on nyt Vanha kirkko. Se toteuttaa minusta erinomaisesti vaatimusta vapaan kohtaamisen tilasta, jossa ei tuoteta lisäarvoa. Kohtaamiset ovat kiitettävän yllätyksellisiä, uusia yhteyksiä luovia, niin kuin agnostikkoklubi. Kahvila toimii vielä vapaamman kohtaamisen tilana, skeittitapuli, ilmaiset hiustenleikkuut, walk-in-terapiat, ruokailut. Rohee-katulehden jakelupiste luo mahdollisuutta elämänlaadun parantamiseen palkkatyön reuna-alueella. Jumalanpalvelukset ovat tietenkin erinomaista ei-tuottavaa yhdessäoloa. Tietenkin voi kysyä, onko syntyvä hyvinvointi työkyvyn uusintamista, mutta tuolla logiikalla nyt ihmisen täytyisi ryhtyä täyteen itsetuhoon lyödäkseen kapuloita kapitalismin rattaisiin. Hyvinvointi siis sallittakoon. Liikkeen ei myöskään tarvitse Virenin ja Vähämäen mukaan laajentua. He kysyvät voiko se syventyä ja toimia esimerkkinä paon mahdollisuudesta jokapäiväisessä elämässä.

”Tarvitaan tiiviimpiä urbaanin yhteiselämän muotoja ja tiloja vapaalle elämän uusintamiselle. Ei tosin niinkään naapurien väliselle uudelle yhteisöllisyydelle, josta kaikenlaiset vihreät uushumanistit haaveilevat. Kaupunkiin kuuluu mahdollisuus elää rauhassa, ilman että naapurit kyttäävät. Jokapäiväisen elämän uusissa instituutiossa olennaista on mahdollisuus erilaisten kohtaamisten, erojen vahvistamisen ja usein myös anonyymiuteen eikä identifikaatioon. Uudet uusintamisen instituutiot eivät (…) pakota tulemaan esiin yksilönä vaan luovat mahdollisuuksia jakaa uusintamisen rakenteita yhdessä, mutta erilaisina.”

Tärkeä, älykkäästi kirjoitettu kirja, jota sietää tutkiskella ja josta on hyvä hakea suuntia käytäntöön, kiitos Keijjo sinne jonnekin suosituksesta!

.

.

Rässiliivihän on hieno vaate, itsellä on selkämerkkinä Tuhoon Tuomitut -pätsi (ihan PARAS manselainen krustipunkkijyrä), silleen sympaattisesti humorististakin on laittaa selkäänsä ylöskirjattu musiikkimakunsa. Keksikää tähän lisää hyviä selkätekstejä?

Yksi hyvä olisi myös: ”NYKYÄÄN MENEE ENEMMÄN ÄÄNIKIRJOJA”

.