Siis, että on mahdotonta tuottaa aitoa globaalia tasa-arvoa järjestelmän puitteissa, jossa edustajat perustelevat päätöksiään sillä, mikä on oman maan kansalaisille parasta. PUHUMATTAKAAN siitä, että puolueet itsessään ovat hierarkisia elimiä, jotka estävät suoran ja lähtökohdiltaan tasa-arvoisen päätöksenteon yksilöiden välillä (hyvän tiiviin analyysin puoluepolitiikan toivottomuudesta luin just Jyri Jaakolan kirjasta ”Pieniä vallankumouksia”, artikkelista ”Puolueet hierarkioiden pauloissa – voidaanko puolueet uudistaa pelastajiksemme”).

Kammottavan epäfeministisiä läppiä kyllä pystyy kaivamaan anarkismin historiasta. Vaikka Jotain Hakim Beyta (”TAZ: Tilapäinen autonominen alue. Ontologinen anarkismi ja poeettinen terrorismi”) on tosi vaikea nähdä anarkistina juuri noiden epäfeminististen, siis epätasa-arvoisten juttujen takia. Mulla ei nyt oo tota kirjaa hollilla, että saisin sitaatteja, mutta lukekaapa itse (älkää lukeko). Mut joo, en haluis lähteä huutokilpailemaan siitä mikä on oikeaa feminismiä tai oikeaa anarkismia (joku TERF-feministitkin pystyy kyllä olemaan suht hirveitä).. sanon lähinnä vaan mihin toivoisin niiden kehittyvän.

Todistusvastuulla tarkoitan, että jos epäfeministisiä meininkejä on ollut, niin pitää pystyä osoittamaan et A-meiningit on nykyään lähestyttäviä ja saavutettavia ja tasa-arvoisia toimintaympäristöjä kaikille sukupuolesta, rodullistamisesta, vammaisuudesta jne riippumatta.

Antti Rautiainen tässä juuri teki kirjoitussarjan ”Intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi” (linkki ekaan osaan ja jälkikirjoitukseen). En osaa ottaa kantaa Antin historiikki-myllytykseen, enkä ehkä aivan poiminut millaista vaikutusta hän kirjoitussarjallaan haki. Tää mun pohdinta lähtee nyt ehkä vähän eri lähtökohdasta ja suuntautuu enemmän tulevaisuuteen. Mutta oli mainittava tuo, kun toimi vähän omia pohdintojen käynnistäjänä.

Kategoria: Anarkismi, feminismi, queer, Yleinen.