Helsinki ekstempore!
16.04.2013 - 17:32 / jii Ivaneva.
Euforia on jotenkin pysähtynyttä tyytyväisyyttä: laajempi onnellisuus vaatii ristiriitoja ja liikettä?
Myspacesta tota Mopoa ainaski löytyy suosittelen. Hege kerto myös pohdintoja evoluutiosta.
Hyvä reissu, tunneskaala oli hyvin läsnä laidasta laitaan.
2 vastausta - “Helsinki ekstempore!”
Trackback URI | Kommenttien RSS
16.04.2013 - 18:03
Mä olen tullut onnelliseksi sillä, että olen kohdannut tyhjyyden ja turhuuden semmoisella reippaan aktiivisen nihilistin ylpeän vihaisella asenteella. Mä en elänyt sata vuotta sitten, eikä kukaan muista mua sadan vuoden päästä. Millään ei ihan oikeasti ole mitään muuta väliä, kuin mitä kokemisella on väliä. Elämäni on kimppu kokemuksia ja ainoa pysyvä ohjenuora, arvo on se, etten saa pilata jonkun toisen elämänkokemusta tappamalla ihmistä fyysisesti tai henkisesti.
Eli se vanha teoriani siitä ekspapisteiden keräilystä on syventynyt ja pitänyt mun kohdalla edelleen kutinsa. En aiemmin vain edes tajunnut sitä niin syvällisesti, mutta ehkä sitten alitajuisesti kuitenkin. Tiedostan, että maailma on paikka, jossa minä syön ja lihon ja joku lapsi kuolee nälkään jossain. Minä satun sattuman kautta olemaan minä. En ansaitse sitä, mutten ole siitä vastuullinenkaan. Luonto on epäreilu.
Onnellisuus on toisaalta universaali kokemus, joka voi syntyä myös niissä olosuhteissa, joissa sen ei oleteta syntyvän. Mulla ei siis tavallaan ole järkeä sääliä ketään, koska se olisi ylimielistä. Toki humaanius ja kaikki semmoinen tulee kuvaan siinä, että uskon, että ekstriimin huono elinolosuhde vie ihmiseltä kyvyn kokea ja eläytyä ja siksi välillisesti pilaa sen elämänkokemuksen (joka oli se ainoa pysyvä arvo: Itsemääräämisoikeus siinä mielessä, että saa kokea elämän haluamallaan tavalla). Jos tiedostan tämän ja voin vaikuttaa siihen, minulla on velvollisuus vaikuttaa. Entä jos lapsuuden kasvatus esimerkiksi on vienyt kyvyn tuntea tiettyjä perustunteita (kuten esimerkiksi kiintymyssuhdehäiriöisillä)? Onko ihmisen elämä silloin turha. Ei eläimenä, mutta tietyllä tapaa ihmisenä on ja suurin rikos ihmisyyttä vastaan on rikkoa lapsen mieli ja viedä mahdollisuus syvälliseen kokemiseen. Toisaalta paradoksaalisesti tajuton ei tajua kadehdi.
”Kaikki on sallittua, mutta kaikki ei rakenna” on tietyssä mielessä Raamatun viisain lause, vaikka sinänsä onkin täyttä shaibaa, mutta ajatusketju, jonka se laukaisee liikkeelle on hedelmällinen. Miksi pitäisi rakentua? Miten niin kaikki on sallittua? Onko?
Kaikki häviää lopulta ja se on lohdullinen, kaunis ajatus. Koitan tuoda hetken iloa jonkun elämään ja ehkä se hetken ilon kokemus jää universumiin leijumaan ja pomppimaan.
Minähän nyt oon monesti todella ahdistunut, mutta se ei poista sitä aika järkähtämätöntä ”onnellisuutta”, joka on syntynyt kaiken taakse. Se onnellisuus on melkein vastakkainen olotila tyytyväisyydelle. Ei voi olla tyytyväinen ja rauhallinen, jos tajuaa kokevansa (ehkä) ainutkertaisen kokemuskimppunsa muuten niin tyhjässä historiassa ja avaruudessa ja hoksaa, ettei ole oikeasti mitään eikä ketään, missään. Se on pelottava asia syleillä ja siksi me palaamme miettimään esinemaailmaa niin helposti. Pikku puuhastelu luo turvaa ja mielenterveyttä.
Ihminen, joka on säilyttänyt järjen ja kohtuuden, ei kai ole oikeasti koskaan ajatellut tai kokenut juuri rahtustakaan 😉 (ei sillä, ettenkö uskoisi mielenterveyshoitoon ja ihmisen saattamiseen toimintakuntoiseksi oman elämänsä eläjäksi. Tarkoitan lähinnä, että JOS tajuaisi, ei olisi mitään mahdollisuutta kokea yhteiskuntaa järkeväksi tai elää ihmiskunnan osana. En toisaalta usko, että ihmisellä on mahdollisuutta pysyvästi tajuta juuri mitään).
Tää oli vähän pinnalla tällä hetkellä, joten purin tänne. Sori 😀
17.04.2013 - 8:12
Aivan viisautta tässä; mielenkiinnostavaa myös huomata miten erilaiset, osin melke vuosikymmenen takaiset, ajatukset niputtuu tässä yhtenäisteoriaksi: ekspapisteistä kiintymyssuhdehäiriöön.