Ei se kaapista tuleminen ollut ihan niin yksinkertaista kuin viime päivityksessä annoin ymmärtää:

Näissä fiiliksissä maalasin muna-mrrrttiksessa tällaisen munan:

WE CAN DO IT!

Tonne lipsahti virhe, oon 31 enkä 32. Tunnen itteni vaan vanhaksi. Hävettää että kaapista tulo on kestänyt näin kauan, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Kaverit on tienny jotain 10 vuotta. Porukat on ollu se vaikee kohderyhmä tälle. Mun porukat on sodan aikana syntynyttä sukupolvea, tosi iso onni, etteivät ole fundamentalistiuskovaisia. Niitten pelot liittyy lähinnä siihen, mitä vastuksia transsukupuolisuus mulle voi elämään tuoda ja ne liioittelee noita vastuksia vielä valtavasti. Luin tuossa juuri juttua Länsi-savon verkkoversioista, jossa transsukupuolinen Elina Partanen kertoo: ”– Kangasniemelle muuttaessani katkaisin kaikki yhteydet vanhempiini ja sisarpuoliini. Pitkän hiljaisuuden jälkeen olen onnistunut luomaan uudelleen yhteydet joidenkin sukulaisteni kanssa.” (Koko juttu tämän linkin takana). Mulla on käynyt hyvä onni ja oon kiitollinen porukoiden perimmäisestä avarakatseisuudesta. Ymmärrän et ne tarvii aikaa ja oon iloinen että oon itse viimein ollut rehellinen niitä kohtaan!

Leslie Feinbergin kirjasta ”Transgender warriors”, kivikauden transgendereistä.

Ihan vaan muistutukseksi, että meitä on aina ollut ja meidän arvostuksemme yhteisössä on ollut paremmallakin tolalla 🙂

Kategoria: Kehotietoisuus, Mrrrttakerho!, Transgender, Trashgender, Uutiskatsaus, Yleinen.